Arbat, Jaroslavin valtatie ja puuleikkauksin koristellut datšarivistöt;
väsynyt, muokattu, nuljuva maa. Ikkunan takana suhahtaa ohitse sata
metriä pitkä tyhjä tavarajuna. Tämä on vielä Moskovaa: mutakuopan
keskellä röykkiö yhdeksäntoistakerroksisia elementtitaloja, joiden jäi-
sissä ikkunoissa väpättää himmeä, arka valo, rakennustyömaita, puo-
livalmiita kerrostaloja, ammottavia aukkoja seinissä. Pian nekin jäävät
siluetiksi kaukaisuuteen. Tämä ei ole enää Moskovaa: lumen alle
sortunut talo, villinä huojuvaa pakkasen jäätämää mäntymetsää,
nietoksien peittämä aukea, kinosten alle jäätänyt lauha höyry, pimeys,
yksinäinen pieni hirsitalo valkoisen aavan keskellä, pihalla hoitamaton
omenapuu, tönkkölumista sekametsää, huviloiden lauta-aitoja,
ränsistynyt puinen vaja. Edessä aukeaa tuntematon jään jähmettämä
Venäjänmaa, juna kiitää, uupunutta taivasta vasten piirtyvät kirkkaina
loistavat tähdet, syöksyy luontoon, pilvisen, tähdettömän taivaan
valaisemaan painostavaan pimeyteen. Kaikki on liikkeessä: lumi, vesi,
ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset. Juna
jyskyttää halki lumisen maan.
Tyttö kuuli miehen raskaan ja rauhallisen hengityksen. Mies katseli
kämmeniään – ne olivat isot ja vahvat. Alhaalla maan pinnalla vilisivät
vaihdelyhdyt. Toisinaan näkymän peittivät raiteilla seisovat vaunut,
välillä ikkunan takana levittyi Venäjänmaan öinen pimeys, siellä
täällä vilahti muutama haaleasti valaistu talo. Mies nosti katseensa,
tarkasteli tyttöä pitkään ja pistävästi ja totesi helpottuneena:
– Meitä on siis kaksi. Kiiltävät kiskot vievät meidät Jumalan jääkaappiin.
Hytin ovelle ilmestyi tasapaksu, vanha virkapukuinen vaunuemäntä,
joka ojensi molemmille matkalaisille puhtaat lakanat ja pyyheliinan.
– Täällä ei sitten syljetä lattialle. Käytävä siivotaan kaksi kertaa
päivässä. Ja passinne tänne, olkaa hyvät!
Passit saatuaan vaunuemäntä poistui ivallisesti hymyillen. Mies
nyökkäsi hänen peräänsä.
– Tällä Arisa-akalla on miliisin valtuudet. Se pitää juopot ja huorat
kurissa. Sitä ei kannata härnätä turhaan. Arisa on junan lämmityksen
jumala. Se on syytä muistaa.
Mies otti taskustaan mustakahvaisen veitsen, poisti varmistimen
ja painoi kahvan nappulaa. Kuului metallinen sointi, veitsen terä napsahti
tiukasti ponnahtaessaan ulos kahvasta. Mies laski veitsen hellästi
pöydälle ja kaivoi laukustaan ison kimpaleen Rossiskaja-juustoa,
kokonaisen mustan leivän, kefiiripullon ja smetanapurkin. Lopuksi
hän nosti laukun sivutaskusta suolavettä valuvan kurkkupussin ja alkoi
ahtaa suuhunsa toisella kädellä mustaa leipää, toisella kurkkuja.
Syötyään mies kaivoi eväslaukustaan villasukan, jonka sisällä oli lasipullo
ja pullossa lämmintä teetä. Mies katsoi tyttöä kauan. Hänen
katseessaan saattoi nähdä ensin vastenmielisyyttä, sitten ahnasta uteliaisuutta
ja lopulta jonkinasteista hyväksymistä.
– Mä olen Teräs Rautavitš, mies sanoi, – metallimies ja talonrakennuksen
sekatyöläinen ruhtinaitten Moskovasta, Vadim Nikolajevitš
Ivanov nimeltäni. Teille pelkkä Vadim. Maistuisiko teille? Teessä on
vitamiineja, joten olisi hyväksi juoda kupponen tai kaksi. Mä jo ehdin
ajatella, että ovat äijää rankaisseet kovimman kautta ja laittaneet samaan
häkkiin virolaisen kanssa. Finljandskaja respublikan ja Sovjetskaja
Estonskaja respublikan välillä on ero. Virolaiset on koukkunokkaisia
saksalaisia natseja, mutta suomalaiset on periaatteessa samasta
läskistä tehtyjä kuin meikäläiset. Finlandija on pieni peruna kaukana
ja korkealla pohjoisessa. Teikäläisistä ei ole harmia. Kaikki maailman
pohjoiset kansat ovat yhtä porukkaa, pohjoinen ylpeys yhdistää. Neiti
on muuten ensimmäinen suomalainen, jonka olen koskaan nähnyt.
Mutta kuullut olen paljon. Teillähän on kieltolaki.
Mies kaatoi tytön lasiin tummaa teetä. Tyttö maisteli sitä varovasti.
Mies nautti teensä pienin siemauksin, nousi ja petasi sänkynsä.
Hän riisui häveliäästi päällimmäiset vaatteensa, mustat paksukankaiset
housut, joissa oli kapea nahkavyö, karheasta kankaasta ommellun
kevyen pikkutakin ja valkoisen paidan ja laskosti ne siististi sänkynsä
päätyyn. Hän veti päällensä taivaansinisen, juovikkaan pyjaman
ja pujahti tärkättyjen lakanoiden väliin. Pian peiton alta kurkistivat
laiminlyönnin ja huonojen kenkien turmelemat kippuraiset varpaat ja
karheat, halkeilleet kantapäät.
– Hyvää yötä, mies sanoi laimea ilme kasvoillaan, melkein kuiskaten,
ja nukahti saman tien.
Tyttö valvoi pitkään. Hämärässä hytissä teelasit ja niiden varjot
liikkuivat mihinkään pysähtymättä. Hän oli halunnut pois Moskovasta,
koska hän tarvitsi omaan elämäänsä etäisyyttä, mutta nyt hän jo
ikävöi sinne takaisin. Hän ajatteli Mitkaa, Mitkan äitiä Irinaa, Irinan
isää Zaharia ja itseään, miten heidän kaikkien käy. Hän ajatteli heidän
toistaiseksi yhteistä kotiaan, joka oli nyt tyhjä. Siellä ei ollut edes
kissoja, Lika-neitiä ja Roska-kollia. Veturi vihelteli, kiskot kirskuivat,
junan kolke hakkasi metallisena, mies kuorsasi matalla äänellä koko
yön. Ääni muistutti tyttöä hänen isästään ja hän tunsi olonsa turvalliseksi.
Vihdoin aamuyöllä, kun varjot alkoivat kutistua, tyttö nukahti
valkoiseen, vaahtomaiseen uneen.
Kun tyttö avasi varovasti silmänsä, hän näki ensimmäiseksi
sänkyjen välissä punnertavan miehen. Auringon vihreä kajo
liikahteli hytin lakeeratuilla seinillä, mies pyyhkäisi pyyheliinalla
hikeä otsaltaan. Ennen kuin tyttö ehti nousta istumaan, oveen
koputettiin ja mustaan vormutakkiin itsensä tunkenut Arisa toi pöytään
kaksi höyryävää teelasia, nihkeitä vohveleita ja neljä kuubalaista,
isoa sokeripalaa. Mies kaivoi kopeekkoja lompakostaan, jota koristi
kohokuva Valentina Tereškovasta avaruuskypärä päässä.
Arisan poistuttua mies vetäisi patjan alta kapeateräisen veitsensä,
vasempaan käteen sokeripalan, kopautti terän tylpällä puolella pa-
lan kahtia ja ojensi tytölle höyryävän teelasin ja puolikkaan sokeripalan.
Mies hymyili arasti ja surumielisesti, nosti laukustaan votkapullon,
avasi sen ja täytti kaksi laukkunsa uumenista kaivamaansa sinistä
ryyppylasia.
– Jos yhteisen matkamme ilo tulee olemaan pitkä, puhe voi olla lyhyt.
Tapaamisemme malja. Malja maailman ainoalle oikealle valtiolle,
Neuvostoliitolle. Neuvostoliitto ei kuole koskaan!
Mies kulautti annoksen kurkkuunsa ja haukkasi palan mehevästä
sipulista. Tyttö käytti lasia huulillaan, mutta ei juonut.
Mies kuivasi huulensa pöytäliinan reunaan nulikkamaisesti hymyillen.
Tyttö maistoi teetä. Se oli pitkään haudutettua, aromikasta ja
vahvaa. Vasta nyt mies huomasi, ettei tyttö ollut juonut votkalasiaan
tyhjäksi.
– On surullista juoda yksin.
Tyttö ei koskenut lasiin. Mies tuijotti häntä pettynyt ilme kasvoillaan.
– Vaikea ymmärtää. Mutta olkoon. En pakota, vaikka mieli tekisi.
Mies unohtui katsomaan tyttöä alta kulmain. Tyttö ei pitänyt miehen
ilmeestä, ja siksi hän otti pienen pyyheliinan, hammasharjan ja
lähti aamupesulle vessaan.
Sinne oli puolen käytävän mittainen jono. Matkalaiset olivat pukeutuneet
aamutakkeihin, pyjamiin, verkkareihin, pari miestä pelkissä
valkoisissa armeijan kalsareissa.
Toista tuntia myöhemmin tyttö saavutti päämääränsä. Oli hänen
vuoronsa tarttua märkään, tahmaiseen ovenkahvaan. Vessa oli siivottomassa
kunnossa ja löyhkä oli pistävä. Lattialla lillui saippuaista
kusta ja sanomalehtipaperin myttyjä, hanasta ei tullut pisaraakaan
vettä. Tarkasti kuutioitua, tangosta lohkaistua beigenruskeaa, natriumilta
haisevaa taloussaippuaa oli peräti kaksi palaa. Toisen palan
pinnalla oli ruosteenruskeaa limaa. Tyttö harppasi yhdellä askeleella
seisomaan vessanpytyn päälle, jottei olisi kastellut Leningradista ostamiansa
aamutossuja, ja suoritti hampaiden ja kasvojen kuivapesun.
Vessan pieni ikkuna oli raollaan. Sen ohi kulki unohdettu, autio asema.
Mies lastasi laukustaan pöydälle mustaa leipää, purkkipiparjuurta, sipuli-
ja tomaattilohkoja, majoneesia, purkkikalaa ja keitettyjä kananmunia,
jotka hän kuori huolellisesti ja viilsi kahtia.
– Kylläistä Jumala ei unohda ja päinvastoin. Joten olkaa hyvä.
He ruokailivat pitkään, ja vasta kun mies oli kerännyt aamiaisen
takaisin ruokalaukkuunsa ja pyyhkäissyt kädellään leivänmurut pöydältä
lattialle, he nautiskelivat sopivasti jäähtynyttä teetä.
– Mä näin viimeyönä unta Petjasta. Synnyttiin samana vuonna ja
oltiin samalla luokalla koulussa. Viisi ja puoli vuotta saatiin yhdessä
kasaan. Koulu ei maistunut, oli mentävä töihin. Mä odottelin puodin
rappusilla kuormaa, ja kun se tuli, heitin tavarat lavalta varastoon. Petja
kanteli lautoja rakennustyömaalla. Eleltiin pannuhuoneessa. Siinä
oli yksi ikkuna, ikkunasta näkyi katukäytävä ja ohikulkijoiden jalat.
Siinä asuttiin, mutta yhtenä iltana Petja ei tullut töistä kotiin. Ajelin
seuraavana päivänä johdinautolla Petjan työmaalle kyselemään ja ne
kertoi, että se oli jäänyt koneen alle ja kuollut. Että kone oli tappanut
sen. Mä kysyin, että mikä kone. Yksi vanha isä näytti sellaista pientä,
surkeaa kaivuria. Että tuo on syyllinen. Mä otin lekan ja hakkasin sen
korjauskelvottomaksi. Sen jälkeen olen pärjännyt omillani.
Tyttö vilkaisi ajatuksiinsa kätkeytynyttä miestä ja ajatteli Mitkaa ja
elokuun aamuyötä. He olivat istuneet Puškinin aukion reunalla betonisella
penkillä polttelemassa pilveä, odottamassa aamun sarastusta,
kun känninen nuorisojoukko remusi paikalle, alkoi töniä ja uhkailla
heitä. He tempautuivat irti joukosta, kiirehtivät pois, mutta yksi kaljupäinen
läski lähti heidän peräänsä ja uhosi hakkaavansa rillipään
aivot pihalle. Heihin iski pelko. He juoksivat autiota katua eteenpäin,
kadun päähän ilmestyi auto ja tyttö oli varma, että sielläkin oli nahkapäitä.
He juoksivat pitkin sivukatuja, oikaisivat sisäpihojen halki,
ryntäsivät hikisinä kotiovelle.
– Etelä-Siperiaan päädyin ensimmäistä kertaa kuusikymmentä15
luvun alussa. Se oli rahauudistuksen aikaa. Ruplalla ei ollut mitään
arvoa, ruokaa ei saanut rahallakaan ja olutpystiksillä huudettiin kolpakollisesta
viisikymmentä kopeekkaa. Siihen aikaan istuskelin työmaaruokalassa
ja kittasin törkylientä Boriksen, Sašan ja Muha-koiran
kanssa. Kerran paikalle tupsahti työmaaviranomainen. Tämä maalaishuopikas
sanoi, että lähde toveri kansalainen Suhumiin Krimille, eteläiseen
Siperiaan, siellä tarvitaan iskurityöläisiä. Se tyrkkäsi lappusen
mun kouraan ja katosi kuin lattia olisi imaissut sen. Kävin sanomassa
Vimmalle, rakkaalle leveäperseiselle lutkalle, että kiitos vitustasi ja
näkemiin, painelin asemalle ja kolkuttelin junassa läpi laajan ja avaran
Neuvostomaan. Päädyin sitten aikanani Suhumin sijasta Jaltalle.
Sielläkin rakennettiin kaikenlaista töllintapaista, ja kun sanoin olevani
stahanovilainen lihakone ja betonisankari, sain heti töitä. Se on
ollut mun elämän paras kesä. Keskityin lonkan vetämiseen ja huoriin.
Niiltä kun kysy, että kostuuko, niin kahdessa minuutissa kostui. Joskus
käytiin pimujen kanssa elokuvateatteri Rakennustyöläisessä tuijottamassa
seikkailupätkiä. Kolme miestä lumessa, Jäihin kadonnut,
ja mikä se yksi hyvä oli… Kolme ystävystä aavalla ulapalla. Aina kun
muistelen sitä kesää, vesi herahtaa kielelle. Silloin ei järki kahlinnut
elämää. Mutta sitten tuli se viimeinen lutka! Katinka. Se luritti sokerisella
äänellä, että anna kun pesen sun paitas. Siihen loppui mun elämä
ja edessä aukesi yhä syvemmälle vajoavan alkoholistin kuoppainen
ja valoton taival.
Itäinen tuuli viskeli yksinäisiä lumihiutaleita valkoisella aavalla,
kalvakan kajo vilahteli metsikön yllä. Mies sylkäisi vihaisesti vasemman
olkansa yli hytin nurkkaan.
– Mä puhun nyt samasta Katinkasta, joka oli eilen asemalle mei16
käläistä saattamassa. Sen naama on mun jäljiltä. Menin kännissä kotiin
ja siitä se alkoi. Sama sotku joka kerta, Katinka rupesi rakentamaan
sitä tavallista riitaa. Kun se ei osannut lopettaa, läppäsin kerran
ja sitten toisen. Jos Katinka pitäisi kiltisti suunsa kiinni, auttaisi väsynyttä
kulkijaa riisuutumaan ja tekisi hyvän yöpalan, mutta kun se ei
koskaan opi. Mä yritän selittää ja jopa kehuskelen sitä. Se ei kuuntele
vaan painaa päälle, kiljuu että miehet rakensivat tämän kirotun maailman
ainoastaan itselleen. Siinä nujerretun aviomiehen viha puristuu
kasaan ja silloin läpsäsen sen hiljaiseksi. Jos ei kerralla hiljene, nappasen
oikein kunnolla keskelle pärstää. Ei se ole mulle helppoa, mä
en pidä lyömisestä, mutta niin siinä aina käy. Onhan mullakin oikeus
puhua ja olla ihminen omassa kodissa, vaikka siellä harvoin pistäydynkin.
Mies punnitsi sanojaan tarkkaan, tiputteli niitä harvakseltaan.
Tyttö keskittyi sulkemaan korvansa.
– Arkiriita keskellä yötä on masentavaa. Se vie elämästä kaiken
ilon. Viime yönä sen huutava haju tunki mun päälle unessa kuin panssarivaunu.
Ajatuskin sen pohjaanpalaneesta vitusta saa mut oksentamaan
pitkin seiniä.
Vaunu nytkähteli, miehen käsi hypähteli, silmäkulmaan nousi
kyynel. Mies pyyhkäisi sen kämmensyrjään ja sulki silmänsä, rykäisi
ja suoristi selkäänsä, veti keuhkot täyteen ilmaa ja puhalsi tyhjiksi.
– Mutta raja kaikessa. Mä en koskaan lyö Katinkaa kommunalkan
käytävällä enkä kadulla enkä virastossa. Lyön ainoastaan meidän
omassa huoneessa, sillä muuten tulee korttelivahti tai miliisi paikalle
ja mä en pidä kummastakaan, varsinkaan miliiseistä. Pääsääntö on se,
ettei poika saa nähdä, onhan Katinka sentään sen äiti. Nyt poika on