Moskova painautui maaliskuun kuivassa pakkasillassa
kyyryyn, suojeli itseään jäisen, punaisena laskevan auringon
kosketukselta. Tyttö nousi junan häntäpään viimeiseen
makuuvaunuun, etsi hyttiään, hyttiä numero kuusi, ja hengitti
syvään. Hytissä oli neljä vuodetta, niistä ylimmät oli nostettu seinälle,
sänkyjen välissä oli pieni pöytä, pöydällä valkoinen liina ja muovinen
kukkamaljakko, siinä ajan haalistama vaaleanpunainen paperineilikka,
sänkyjen päädyn hylly oli täynnä isoja, huterasti sidottuja kolleja.
Tyttö tunki vaatimattoman vanhan matkalaukkunsa, Zaharilta saamansa,
kovan ja kapean sängyn alle rakennettuun metalliseen tavaratilaan,
pienen reppunsa hän heitti sängylle. Kun aseman kello löi
ensimmäisen kerran, tyttö meni seisomaan käytävän ikkunan ääreen.
Hän hengitti junan tuoksua, raudan, kivihiilipölyn, kymmenien kaupunkien
ja tuhansien ihmisten jälkeensä jättämää hajua. Matkalaiset
ja heidän saattajansa työntyivät hänen ohitseen, tönivät kasseillaan ja
kolleillaan. Tyttö kosketti kädellään kylmää ikkunaa ja katsoi laiturille.
Tämä juna veisi hänet karkotettujen asuttamien kylien, Siperian
avointen ja suljettujen kaupunkien halki Mongolian pääkaupunkiin
Ulan Batoriin.
Kun aseman kello löi toisen kerran, tyttö näki jäntevävartaloisen,
kaalikorvaisen miehen, jolla oli työläisten käyttämä musta toppatakki
ja päässä valkoinen kärpännahkalakki, sekä tummahiuksisen kauniin
naisen ja äitinsä vieressä pysyttelevän teini-ikäisen pojan. Nainen ja
poika hyvästelivät miehen ja lähtivät kävelemään käsikynkkää asemarakennusta
kohti. Mies tuijotti maahan, käänsi selkänsä pakkastuulta
vasten, nipisti Belamorkan, nosti sen huulilleen ja sytytti, poltti hetken,
poltti ahnaasti, tumppasi savukkeen kengänpohjaansa ja jäi hytisten
seisoskelemaan paikallensa. Kun aseman kello löi kolmannen
kerran, mies hyppäsi junaan. Tyttö katsoi keinuvin askelin käytävällä
kulkevan miehen perään ja toivoi, ettei tämä menisi hänen hyttiinsä.
Toive oli turha.
Hetken epäröityään tyttö siirtyi hyttiin, istumaan omalle sängylleen
vastapäätä pakkasta hohkaavaa miestä. Molemmat olivat hiljaa.
Mies tuijotti jurosti tyttöä, tyttö epävarmana paperineilikkaa. Kun
juna nytkähti matkaan, hytin ja käytävän muovisissa kovaäänisissä
syöksyi soimaan Šostakovitšin kahdeksas jousikvartetto.
Ja niin jää taakse talvinen Moskova, teräksensininen kaupunki
jota ilta-aurinko lämmittää. Taakse jää Moskova, kaupungin valot
ja kovaääninen liikenne, kirkkojen piiritanssi, teini-ikäinen poika ja
kaunis tummahiuksinen nainen jonka kasvojen toinen puoli on turvoksissa.
Taakse jäävät pikimustaa, kärttyistä taivasta vasten loistavat
harvat neonvalomainokset, rubiinitähdet Kremlin torneissa, hyvän
Leninin ja pahan Stalinin vahatut ruumiit ja Mitka, taakse jää Punainen
tori ja Leninin mausoleumi, Gum-tavaratalon kierreportaiden
rautapitsikaiteet, kansainvälinen Intourist-hotelli valuuttabaareineen,
hotellin siivouskomeroista asuinpinta-alaa salaa valtaavat, länsimeikeistä,
parfyymeistä ja parranajokoneista kiinnostuneet, synkeät kerrospäivystäjät.
Taakse jää Moskova, Irina, Puškinin patsas, kehätiet
ja kehälinjat, Stalinin valtakadut, länsityylinen monikaistainen Novy
Arbat, Jaroslavin valtatie ja puuleikkauksin koristellut datšarivistöt;
väsynyt, muokattu, nuljuva maa. Ikkunan takana suhahtaa ohitse sata
metriä pitkä tyhjä tavarajuna. Tämä on vielä Moskovaa: mutakuopan
keskellä röykkiö yhdeksäntoistakerroksisia elementtitaloja, joiden jäi-
sissä ikkunoissa väpättää himmeä, arka valo, rakennustyömaita, puo-
livalmiita kerrostaloja, ammottavia aukkoja seinissä. Pian nekin jäävät
siluetiksi kaukaisuuteen. Tämä ei ole enää Moskovaa: lumen alle
sortunut talo, villinä huojuvaa pakkasen jäätämää mäntymetsää,
nietoksien peittämä aukea, kinosten alle jäätänyt lauha höyry, pimeys,
yksinäinen pieni hirsitalo valkoisen aavan keskellä, pihalla hoitamaton
omenapuu, tönkkölumista sekametsää, huviloiden lauta-aitoja,
ränsistynyt puinen vaja. Edessä aukeaa tuntematon jään jähmettämä
Venäjänmaa, juna kiitää, uupunutta taivasta vasten piirtyvät kirkkaina
loistavat tähdet, syöksyy luontoon, pilvisen, tähdettömän taivaan
valaisemaan painostavaan pimeyteen. Kaikki on liikkeessä: lumi, vesi,
ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset. Juna
jyskyttää halki lumisen maan.
Tyttö kuuli miehen raskaan ja rauhallisen hengityksen. Mies katseli
kämmeniään – ne olivat isot ja vahvat. Alhaalla maan pinnalla vilisivät
vaihdelyhdyt. Toisinaan näkymän peittivät raiteilla seisovat vaunut,
välillä ikkunan takana levittyi Venäjänmaan öinen pimeys, siellä
täällä vilahti muutama haaleasti valaistu talo. Mies nosti katseensa,
tarkasteli tyttöä pitkään ja pistävästi ja totesi helpottuneena:
– Meitä on siis kaksi. Kiiltävät kiskot vievät meidät Jumalan jääkaappiin.
Hytin ovelle ilmestyi tasapaksu, vanha virkapukuinen vaunuemäntä,
joka ojensi molemmille matkalaisille puhtaat lakanat ja pyyheliinan.
– Täällä ei sitten syljetä lattialle. Käytävä siivotaan kaksi kertaa
päivässä. Ja passinne tänne, olkaa hyvät!
Passit saatuaan vaunuemäntä poistui ivallisesti hymyillen. Mies
nyökkäsi hänen peräänsä.
– Tällä Arisa-akalla on miliisin valtuudet. Se pitää juopot ja huorat
kurissa. Sitä ei kannata härnätä turhaan. Arisa on junan lämmityksen
jumala. Se on syytä muistaa.
Mies otti taskustaan mustakahvaisen veitsen, poisti varmistimen
ja painoi kahvan nappulaa. Kuului metallinen sointi, veitsen terä napsahti
tiukasti ponnahtaessaan ulos kahvasta. Mies laski veitsen hellästi
pöydälle ja kaivoi laukustaan ison kimpaleen Rossiskaja-juustoa,
kokonaisen mustan leivän, kefiiripullon ja smetanapurkin. Lopuksi
hän nosti laukun sivutaskusta suolavettä valuvan kurkkupussin ja alkoi
ahtaa suuhunsa toisella kädellä mustaa leipää, toisella kurkkuja.
Syötyään mies kaivoi eväslaukustaan villasukan, jonka sisällä oli lasipullo
ja pullossa lämmintä teetä. Mies katsoi tyttöä kauan. Hänen
katseessaan saattoi nähdä ensin vastenmielisyyttä, sitten ahnasta uteliaisuutta
ja lopulta jonkinasteista hyväksymistä.
– Mä olen Teräs Rautavitš, mies sanoi, – metallimies ja talonrakennuksen
sekatyöläinen ruhtinaitten Moskovasta, Vadim Nikolajevitš
Ivanov nimeltäni. Teille pelkkä Vadim. Maistuisiko teille? Teessä on
vitamiineja, joten olisi hyväksi juoda kupponen tai kaksi. Mä jo ehdin
ajatella, että ovat äijää rankaisseet kovimman kautta ja laittaneet samaan
häkkiin virolaisen kanssa. Finljandskaja respublikan ja Sovjetskaja
Estonskaja respublikan välillä on ero. Virolaiset on koukkunokkaisia
saksalaisia natseja, mutta suomalaiset on periaatteessa samasta
läskistä tehtyjä kuin meikäläiset. Finlandija on pieni peruna kaukana
ja korkealla pohjoisessa. Teikäläisistä ei ole harmia. Kaikki maailman
pohjoiset kansat ovat yhtä porukkaa, pohjoinen ylpeys yhdistää. Neiti
on muuten ensimmäinen suomalainen, jonka olen koskaan nähnyt.
Mutta kuullut olen paljon. Teillähän on kieltolaki.
Mies kaatoi tytön lasiin tummaa teetä. Tyttö maisteli sitä varovasti.
Mies nautti teensä pienin siemauksin, nousi ja petasi sänkynsä.
Hän riisui häveliäästi päällimmäiset vaatteensa, mustat paksukankaiset
housut, joissa oli kapea nahkavyö, karheasta kankaasta ommellun
kevyen pikkutakin ja valkoisen paidan ja laskosti ne siististi sänkynsä
päätyyn. Hän veti päällensä taivaansinisen, juovikkaan pyjaman
ja pujahti tärkättyjen lakanoiden väliin. Pian peiton alta kurkistivat
laiminlyönnin ja huonojen kenkien turmelemat kippuraiset varpaat ja
karheat, halkeilleet kantapäät.
– Hyvää yötä, mies sanoi laimea ilme kasvoillaan, melkein kuiskaten,
ja nukahti saman tien.
Tyttö valvoi pitkään. Hämärässä hytissä teelasit ja niiden varjot
liikkuivat mihinkään pysähtymättä. Hän oli halunnut pois Moskovasta,
koska hän tarvitsi omaan elämäänsä etäisyyttä, mutta nyt hän jo
ikävöi sinne takaisin. Hän ajatteli Mitkaa, Mitkan äitiä Irinaa, Irinan
isää Zaharia ja itseään, miten heidän kaikkien käy. Hän ajatteli heidän
toistaiseksi yhteistä kotiaan, joka oli nyt tyhjä. Siellä ei ollut edes
kissoja, Lika-neitiä ja Roska-kollia. Veturi vihelteli, kiskot kirskuivat,
junan kolke hakkasi metallisena, mies kuorsasi matalla äänellä koko
yön. Ääni muistutti tyttöä hänen isästään ja hän tunsi olonsa turvalliseksi.
Vihdoin aamuyöllä, kun varjot alkoivat kutistua, tyttö nukahti
valkoiseen, vaahtomaiseen uneen.
Kun tyttö avasi varovasti silmänsä, hän näki ensimmäiseksi
sänkyjen välissä punnertavan miehen. Auringon vihreä kajo
liikahteli hytin lakeeratuilla seinillä, mies pyyhkäisi pyyheliinalla
hikeä otsaltaan. Ennen kuin tyttö ehti nousta istumaan, oveen
koputettiin ja mustaan vormutakkiin itsensä tunkenut Arisa toi pöytään
kaksi höyryävää teelasia, nihkeitä vohveleita ja neljä kuubalaista,
isoa sokeripalaa. Mies kaivoi kopeekkoja lompakostaan, jota koristi
kohokuva Valentina Tereškovasta avaruuskypärä päässä.
Arisan poistuttua mies vetäisi patjan alta kapeateräisen veitsensä,
vasempaan käteen sokeripalan, kopautti terän tylpällä puolella pa-
lan kahtia ja ojensi tytölle höyryävän teelasin ja puolikkaan sokeripalan.
Mies hymyili arasti ja surumielisesti, nosti laukustaan votkapullon,
avasi sen ja täytti kaksi laukkunsa uumenista kaivamaansa sinistä
ryyppylasia.
– Jos yhteisen matkamme ilo tulee olemaan pitkä, puhe voi olla lyhyt.
Tapaamisemme malja. Malja maailman ainoalle oikealle valtiolle,
Neuvostoliitolle. Neuvostoliitto ei kuole koskaan!
Mies kulautti annoksen kurkkuunsa ja haukkasi palan mehevästä
sipulista. Tyttö käytti lasia huulillaan, mutta ei juonut.
Mies kuivasi huulensa pöytäliinan reunaan nulikkamaisesti hymyillen.
Tyttö maistoi teetä. Se oli pitkään haudutettua, aromikasta ja
vahvaa. Vasta nyt mies huomasi, ettei tyttö ollut juonut votkalasiaan
tyhjäksi.
– On surullista juoda yksin.
Tyttö ei koskenut lasiin. Mies tuijotti häntä pettynyt ilme kasvoillaan.
– Vaikea ymmärtää. Mutta olkoon. En pakota, vaikka mieli tekisi.
Mies unohtui katsomaan tyttöä alta kulmain. Tyttö ei pitänyt miehen
ilmeestä, ja siksi hän otti pienen pyyheliinan, hammasharjan ja
lähti aamupesulle vessaan.
Sinne oli puolen käytävän mittainen jono. Matkalaiset olivat pukeutuneet
aamutakkeihin, pyjamiin, verkkareihin, pari miestä pelkissä
valkoisissa armeijan kalsareissa.
Toista tuntia myöhemmin tyttö saavutti päämääränsä. Oli hänen
vuoronsa tarttua märkään, tahmaiseen ovenkahvaan. Vessa oli siivottomassa
kunnossa ja löyhkä oli pistävä. Lattialla lillui saippuaista
kusta ja sanomalehtipaperin myttyjä, hanasta ei tullut pisaraakaan
vettä. Tarkasti kuutioitua, tangosta lohkaistua beigenruskeaa, natriumilta
haisevaa taloussaippuaa oli peräti kaksi palaa. Toisen palan
pinnalla oli ruosteenruskeaa limaa. Tyttö harppasi yhdellä askeleella
seisomaan vessanpytyn päälle, jottei olisi kastellut Leningradista ostamiansa
aamutossuja, ja suoritti hampaiden ja kasvojen kuivapesun.
Vessan pieni ikkuna oli raollaan. Sen ohi kulki unohdettu, autio asema.
Mies lastasi laukustaan pöydälle mustaa leipää, purkkipiparjuurta, sipuli-
ja tomaattilohkoja, majoneesia, purkkikalaa ja keitettyjä kananmunia,
jotka hän kuori huolellisesti ja viilsi kahtia.