niin iso, että hakkaa jo omaa neitokaistaan. Siitä mä en pidä… Muijaa
kun hakkaat moukarilla, teet siitä kultaa, vanhat äijät neuvoi mua
silloin, kun olin nuori mies. Sitä neuvoa on tullut noudatettua. Ehkä
liiankin paljon.
Tyttö katseli välillä lattiaa, välillä taivaankannen reunalle jähmettynyttä
pilveä. Tällaista venäläistä miestä hän ei ollut koskaan tavannut.
Tai ehkä hän oli, muttei tahtonut sitä muistaa. Kukaan venäläinen
mies ei ollut puhunut hänelle tähän tyyliin. Silti tässä miehessä
oli jotakin tuttua, hänen röyhkeydessään, tavassaan venyttää sanoja,
hänen hymyssään, hänen halveksivan hellässä katseessaan.
– Katinka on venäläinen nainen, julma ja oikeudenmukainen.
Se käy töissä, hoitaa kodin ja lapset ja kestää mitä tahansa. Mä vaan
ajattelen asioista eri tavalla kuin se. Otetaan nyt vaikka mun vanha
äitimuori. Me kaikki asutaan vierekkäin samassa kommunalkassa ja
musta se on hieno juttu, Katinka voi ruokkia äitimuorin samalla kuin
pojan ja itsensä ja katsella päältäpäin, että muorille elämä maistuu.
Näin helppoa se ei kuitenkaan ole. Koko meidän kaksikymmentäkolmevuotisen
avioliiton ajan se lutka on vaatinut meikäläistä häätämään
äitimuorin pois.
Tyttö nousi mennäkseen käytävään, mutta mies tarttui häntä terävästi
kädestä ja osoitti sänkyä.
– Teikäläinen kuuntelee tämän loppuun.
Tyttö riuhtaisi itsensä irti. Mies syöksähti hänen peräänsä ja tarrasi
häntä ranteesta, lujasti mutta samalla isällisesti. Tyttö lysähti istumaan
sänkynsä jalkopäähän.
Mies meni takaisin paikalleen, nosti sormen huulilleen, puhalsi kevyesti
ja hymyili rivosti.
– Sitä mä olen aina ihmetellyt, että jokainen sulhanen rakastaa
morsiantaan mutta jokainen äijä vihaa akkaansa. Heti kun avioliittopaperit
on allekirjoitettu, mies muuttuu äijäksi ja nainen akaksi ja
molempia alkaa nakertaa tyytymättömyyden tunne. Muija ajattelee,
että kun hankitaan mukavuuksia niin kaikki asettuu kohdalleen. Että
kyse on omasta keittolevystä, uudesta kylpytakista, lattiamaljakosta,
lommottomasta kattilasta tai porsliinisesta teeastiastosta. Ukko taas
ajattelee, että kunhan huoraan niin kestän tuota akkaa paremmin.
Mutta kaikesta huolimatta… Kun katson Katinkaa oikein tarkkaan,
joskus tekisi mieli sanoa, että Katjuša, narriseni, minun oma pieni
hölmöläiseni.
Mies huokasi raskaasti, tavoitteli kädellään kurkkupussia, sai napatuksi
kurkun, haukkasi ja nielaisi vahingossa koko palan.
– Meistä miehistä ei ole mihinkään. Eukot pärjäävät paremmin ilman
meitä. Meitä ei tarvitse kukaan. Paitsi toinen mies. Juuri nyt mun
tekisi mieli juoda malja venäläisen naisen tarmolle, sitkeydelle, kärsivällisyydelle,
rohkeudelle, huumorille, viekkaudelle, petollisuudelle ja
kauneudelle. Eukot pitävät tämän maan pytyssä.
Mies sujautti kätensä patjan alle ja vetäisi sieltä Tšaikovskisuklaalevyn.
Hän avasi sen veitsen kärjellä ja tarjosi tytölle. Itse hän ei
ottanut palaakaan, vaan asetti levyn keskelle pöytää. Suklaa oli tummaa
ja maistui naftalta. Tyttö ajatteli Irinaa: kuinka tämä istui usein
iltaisin lempinojatuolissaan lampun alla ja luki kirjaa, kuinka lukulampun
kellertävä valo laskeutui kirjan sivuille, kuinka Irinan kädet
pitelivät kirjaa, kuinka hänen kasvonsa ja kuinka…
– Ennen naiset osasivat olla hiljaa, nykyajan ämmillä suu käy koko
ajan. Yksikin lutka pulisi ja poltti tupakkaa samalla, kun nussin sitä.
© Rosa Liksom 2011