– Kylläistä Jumala ei unohda ja päinvastoin. Joten olkaa hyvä.
He ruokailivat pitkään, ja vasta kun mies oli kerännyt aamiaisen
takaisin ruokalaukkuunsa ja pyyhkäissyt kädellään leivänmurut pöydältä
lattialle, he nautiskelivat sopivasti jäähtynyttä teetä.
– Mä näin viimeyönä unta Petjasta. Synnyttiin samana vuonna ja
oltiin samalla luokalla koulussa. Viisi ja puoli vuotta saatiin yhdessä
kasaan. Koulu ei maistunut, oli mentävä töihin. Mä odottelin puodin
rappusilla kuormaa, ja kun se tuli, heitin tavarat lavalta varastoon. Petja
kanteli lautoja rakennustyömaalla. Eleltiin pannuhuoneessa. Siinä
oli yksi ikkuna, ikkunasta näkyi katukäytävä ja ohikulkijoiden jalat.
Siinä asuttiin, mutta yhtenä iltana Petja ei tullut töistä kotiin. Ajelin
seuraavana päivänä johdinautolla Petjan työmaalle kyselemään ja ne
kertoi, että se oli jäänyt koneen alle ja kuollut. Että kone oli tappanut
sen. Mä kysyin, että mikä kone. Yksi vanha isä näytti sellaista pientä,
surkeaa kaivuria. Että tuo on syyllinen. Mä otin lekan ja hakkasin sen
korjauskelvottomaksi. Sen jälkeen olen pärjännyt omillani.
Tyttö vilkaisi ajatuksiinsa kätkeytynyttä miestä ja ajatteli Mitkaa ja
elokuun aamuyötä. He olivat istuneet Puškinin aukion reunalla betonisella
penkillä polttelemassa pilveä, odottamassa aamun sarastusta,
kun känninen nuorisojoukko remusi paikalle, alkoi töniä ja uhkailla
heitä. He tempautuivat irti joukosta, kiirehtivät pois, mutta yksi kaljupäinen
läski lähti heidän peräänsä ja uhosi hakkaavansa rillipään
aivot pihalle. Heihin iski pelko. He juoksivat autiota katua eteenpäin,
kadun päähän ilmestyi auto ja tyttö oli varma, että sielläkin oli nahkapäitä.
He juoksivat pitkin sivukatuja, oikaisivat sisäpihojen halki,
ryntäsivät hikisinä kotiovelle.
– Etelä-Siperiaan päädyin ensimmäistä kertaa kuusikymmentä15
luvun alussa. Se oli rahauudistuksen aikaa. Ruplalla ei ollut mitään
arvoa, ruokaa ei saanut rahallakaan ja olutpystiksillä huudettiin kolpakollisesta
viisikymmentä kopeekkaa. Siihen aikaan istuskelin työmaaruokalassa
ja kittasin törkylientä Boriksen, Sašan ja Muha-koiran
kanssa. Kerran paikalle tupsahti työmaaviranomainen. Tämä maalaishuopikas
sanoi, että lähde toveri kansalainen Suhumiin Krimille, eteläiseen
Siperiaan, siellä tarvitaan iskurityöläisiä. Se tyrkkäsi lappusen
mun kouraan ja katosi kuin lattia olisi imaissut sen. Kävin sanomassa
Vimmalle, rakkaalle leveäperseiselle lutkalle, että kiitos vitustasi ja
näkemiin, painelin asemalle ja kolkuttelin junassa läpi laajan ja avaran
Neuvostomaan. Päädyin sitten aikanani Suhumin sijasta Jaltalle.
Sielläkin rakennettiin kaikenlaista töllintapaista, ja kun sanoin olevani
stahanovilainen lihakone ja betonisankari, sain heti töitä. Se on
ollut mun elämän paras kesä. Keskityin lonkan vetämiseen ja huoriin.
Niiltä kun kysy, että kostuuko, niin kahdessa minuutissa kostui. Joskus
käytiin pimujen kanssa elokuvateatteri Rakennustyöläisessä tuijottamassa
seikkailupätkiä. Kolme miestä lumessa, Jäihin kadonnut,
ja mikä se yksi hyvä oli… Kolme ystävystä aavalla ulapalla. Aina kun
muistelen sitä kesää, vesi herahtaa kielelle. Silloin ei järki kahlinnut
elämää. Mutta sitten tuli se viimeinen lutka! Katinka. Se luritti sokerisella
äänellä, että anna kun pesen sun paitas. Siihen loppui mun elämä
ja edessä aukesi yhä syvemmälle vajoavan alkoholistin kuoppainen
ja valoton taival.
Itäinen tuuli viskeli yksinäisiä lumihiutaleita valkoisella aavalla,
kalvakan kajo vilahteli metsikön yllä. Mies sylkäisi vihaisesti vasemman
olkansa yli hytin nurkkaan.
– Mä puhun nyt samasta Katinkasta, joka oli eilen asemalle mei16
käläistä saattamassa. Sen naama on mun jäljiltä. Menin kännissä kotiin
ja siitä se alkoi. Sama sotku joka kerta, Katinka rupesi rakentamaan
sitä tavallista riitaa. Kun se ei osannut lopettaa, läppäsin kerran
ja sitten toisen. Jos Katinka pitäisi kiltisti suunsa kiinni, auttaisi väsynyttä
kulkijaa riisuutumaan ja tekisi hyvän yöpalan, mutta kun se ei
koskaan opi. Mä yritän selittää ja jopa kehuskelen sitä. Se ei kuuntele
vaan painaa päälle, kiljuu että miehet rakensivat tämän kirotun maailman
ainoastaan itselleen. Siinä nujerretun aviomiehen viha puristuu
kasaan ja silloin läpsäsen sen hiljaiseksi. Jos ei kerralla hiljene, nappasen
oikein kunnolla keskelle pärstää. Ei se ole mulle helppoa, mä
en pidä lyömisestä, mutta niin siinä aina käy. Onhan mullakin oikeus
puhua ja olla ihminen omassa kodissa, vaikka siellä harvoin pistäydynkin.
Mies punnitsi sanojaan tarkkaan, tiputteli niitä harvakseltaan.
Tyttö keskittyi sulkemaan korvansa.
– Arkiriita keskellä yötä on masentavaa. Se vie elämästä kaiken
ilon. Viime yönä sen huutava haju tunki mun päälle unessa kuin panssarivaunu.
Ajatuskin sen pohjaanpalaneesta vitusta saa mut oksentamaan
pitkin seiniä.
Vaunu nytkähteli, miehen käsi hypähteli, silmäkulmaan nousi
kyynel. Mies pyyhkäisi sen kämmensyrjään ja sulki silmänsä, rykäisi
ja suoristi selkäänsä, veti keuhkot täyteen ilmaa ja puhalsi tyhjiksi.
– Mutta raja kaikessa. Mä en koskaan lyö Katinkaa kommunalkan
käytävällä enkä kadulla enkä virastossa. Lyön ainoastaan meidän
omassa huoneessa, sillä muuten tulee korttelivahti tai miliisi paikalle
ja mä en pidä kummastakaan, varsinkaan miliiseistä. Pääsääntö on se,
ettei poika saa nähdä, onhan Katinka sentään sen äiti. Nyt poika on
niin iso, että hakkaa jo omaa neitokaistaan. Siitä mä en pidä… Muijaa
kun hakkaat moukarilla, teet siitä kultaa, vanhat äijät neuvoi mua
silloin, kun olin nuori mies. Sitä neuvoa on tullut noudatettua. Ehkä
liiankin paljon.
Tyttö katseli välillä lattiaa, välillä taivaankannen reunalle jähmettynyttä
pilveä. Tällaista venäläistä miestä hän ei ollut koskaan tavannut.
Tai ehkä hän oli, muttei tahtonut sitä muistaa. Kukaan venäläinen
mies ei ollut puhunut hänelle tähän tyyliin. Silti tässä miehessä
oli jotakin tuttua, hänen röyhkeydessään, tavassaan venyttää sanoja,
hänen hymyssään, hänen halveksivan hellässä katseessaan.
– Katinka on venäläinen nainen, julma ja oikeudenmukainen.
Se käy töissä, hoitaa kodin ja lapset ja kestää mitä tahansa. Mä vaan
ajattelen asioista eri tavalla kuin se. Otetaan nyt vaikka mun vanha
äitimuori. Me kaikki asutaan vierekkäin samassa kommunalkassa ja
musta se on hieno juttu, Katinka voi ruokkia äitimuorin samalla kuin
pojan ja itsensä ja katsella päältäpäin, että muorille elämä maistuu.
Näin helppoa se ei kuitenkaan ole. Koko meidän kaksikymmentäkolmevuotisen
avioliiton ajan se lutka on vaatinut meikäläistä häätämään
äitimuorin pois.
Tyttö nousi mennäkseen käytävään, mutta mies tarttui häntä terävästi
kädestä ja osoitti sänkyä.
– Teikäläinen kuuntelee tämän loppuun.
Tyttö riuhtaisi itsensä irti. Mies syöksähti hänen peräänsä ja tarrasi
häntä ranteesta, lujasti mutta samalla isällisesti. Tyttö lysähti istumaan
sänkynsä jalkopäähän.
Mies meni takaisin paikalleen, nosti sormen huulilleen, puhalsi kevyesti
ja hymyili rivosti.
– Sitä mä olen aina ihmetellyt, että jokainen sulhanen rakastaa
morsiantaan mutta jokainen äijä vihaa akkaansa. Heti kun avioliittopaperit
on allekirjoitettu, mies muuttuu äijäksi ja nainen akaksi ja
molempia alkaa nakertaa tyytymättömyyden tunne. Muija ajattelee,
että kun hankitaan mukavuuksia niin kaikki asettuu kohdalleen. Että
kyse on omasta keittolevystä, uudesta kylpytakista, lattiamaljakosta,
lommottomasta kattilasta tai porsliinisesta teeastiastosta. Ukko taas
ajattelee, että kunhan huoraan niin kestän tuota akkaa paremmin.
Mutta kaikesta huolimatta… Kun katson Katinkaa oikein tarkkaan,
joskus tekisi mieli sanoa, että Katjuša, narriseni, minun oma pieni
hölmöläiseni.
Mies huokasi raskaasti, tavoitteli kädellään kurkkupussia, sai napatuksi
kurkun, haukkasi ja nielaisi vahingossa koko palan.
– Meistä miehistä ei ole mihinkään. Eukot pärjäävät paremmin ilman
meitä. Meitä ei tarvitse kukaan. Paitsi toinen mies. Juuri nyt mun
tekisi mieli juoda malja venäläisen naisen tarmolle, sitkeydelle, kärsivällisyydelle,
rohkeudelle, huumorille, viekkaudelle, petollisuudelle ja
kauneudelle. Eukot pitävät tämän maan pytyssä.
Mies sujautti kätensä patjan alle ja vetäisi sieltä Tšaikovskisuklaalevyn.
Hän avasi sen veitsen kärjellä ja tarjosi tytölle. Itse hän ei
ottanut palaakaan, vaan asetti levyn keskelle pöytää. Suklaa oli tummaa
ja maistui naftalta. Tyttö ajatteli Irinaa: kuinka tämä istui usein
iltaisin lempinojatuolissaan lampun alla ja luki kirjaa, kuinka lukulampun
kellertävä valo laskeutui kirjan sivuille, kuinka Irinan kädet
pitelivät kirjaa, kuinka hänen kasvonsa ja kuinka…
– Ennen naiset osasivat olla hiljaa, nykyajan ämmillä suu käy koko
ajan. Yksikin lutka pulisi ja poltti tupakkaa samalla, kun nussin sitä.